Meidän yhteinen veneemme on ollut vesillä kohta 35 vuotta.
Se on nähnyt tyyntä ja myrskyä, aurinkoa ja ukkosta.
Välillä olemme soutaneet ilon laulua, mutta toisinaan pysyneet vaivoin pinnalla – vuotavalla veneellä, vastatuulessa, uupunein käsin.

On ollut hetkiä, jolloin olemme ajautuneet karille,
kadottaneet suuntamme tai unohtaneet koko määränpään.
Mutta aina – jollain ihmeellisellä tavalla – olemme selviytyneet haaksirikosta, paikanneet veneen ja jatkaneet matkaa.

Nyt olemme kuitenkin tulleet kohtaan, jossa meidän on laskettava airot hetkeksi.
Ei siksi, että matka olisi ohi – vaan siksi, että jaksaisimme vielä jatkaa.

Tämän sivun takana ei ole kampanja. Ei uusi hanke.
Vain pieni pursi, jossa kaksi uupunutta ihmistä haluaa hetken levähtää.

Olemme seilanneet läpi sairauksien, tapaturmien, kodin menetyksen ja elämän vastoinkäymisten.
On ollut työttömyyttä, työuupumusta ja jatkuvaa epävarmuutta –
mutta myös toivoa, ihmeitä ja hetkiä, jolloin joku on ollut kanssamatkustajana: ystävä, sukulainen tai Jumala itse.

Nyt viimeisimpänä: Heidin yllättävä karenssi kesäksi, Jounin epävarma työtilanne ja isän poismeno.
Ne tuntuvat kuin suuri aalto, joka täyttää veneen vedellä ja pakottaa myöntämään:
Nyt on pysähdyksen aika – jospa löytäisimme hetkeksi suojaisan poukaman.

Jos sydämessäsi tunnet – istu hetkeksi veneeseemme.
Lue rauhassa. Ole hetki kyydissä tai tule soutamaan.

Voit seurata tarinaamme aina 80-luvulta asti täältä.

Kiitos kun pysähdyit rinnallemme

Jouni ja Heidi